Minäkö arvokonservatisti

Tavallista Niinistön kannattajaa miltei hävettää tänä päivänä tunnustaa asia. Ainakin intellektuelli-poppoon läsnäollessa.

Sitähän on tietysti ennakkoluuloinen ja äärikonservatisti kun ei pysty äänestämään homoa, vihreää ja siviilipalvelusmiestä. Haaviston aiheuttama hype on jo mennyt naurettavuuksiin. Vellit ja puurot ovat menneet sekaisin jo moneen kertaan.

Haavisto on helkkarin fiksu, miellyttävä, asiantunteva ja kokenutkin poliitikko. Aivan varmasti Pekka pystyisi homman hoitamaan siinä missä Saulikin, mutta tuo lapsellinen arvoilla vastakkainasettelu alkaa pikku hiljaa varmasti ottamaan rekyyliä.

Uskon osan Haaviston kannattajien äänestäneen häntä vain tunteakseen itsensä avarakatseiseksi ja intellektuelliksi ihmiseksi joka suvaitsee erilaisuutta. Aika älytön periaate valita Suomelle Presidentti. Toisella kierroksella tuo puiden halailu ei enää kanna, vaan ihmiset alkavat varmasti nyt todella miettiä millainen presidentti Suomea edustaa.

En ole arvokonservatisti vaikka katsonkin Sauli Niinistön olevan pätevämpi Presidentin virkaan. En äänestä Haavistoa vastaan, vaikka äänestänkin Saulin puolesta. Ensimmäisellä kierroksella äänestettiin myös toisia ehdokkaita vastaan, ja haluttiin osoittaa persuille että Suomesta löytyy suvaitsevaisuutta. Toinen kierros äänestetään pragmaattisemmin. Sauli on ylivoimainen.

Pöö sano Paavo

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Meilläkin on suvussa tuommoisia lutusia ja vanhuuttaan äkäisiä mörököllejä. Ei niiden örinää kukaan enää kovin tosissaan ota. Toki niitä kunnioitetaan kaikesta siitä kokemuksesta jota ovat pitkän elämänsä aikana keränneet, mutta saunaporukassa niitä jo pikkuisen kiusoitellaan.

Kiusoittelun tekee toisinaan hankalaksi se, ettei ne enää ihan aina ymmärrä että niille vittuillaan. Koska se on niistä ihan käsittämätön juttu. Eihän oikeastaan ole mitään mistä vittuilla kun ovat aina oikeassa.

Paavo on vaalikirjassaan yrittänyt vilauttaa inhimillistä puoltaan, jota ei sosiaalisesti kömpelönä oikein muuten osaa näyttää. Naisten itkettäjänä tunnettu päsmäri ei raidoistaan eroon pääse, eikä kauheata haluakaan näytä oikeasti olevan. Kaikenmaailman mielensäpahoittamiset ja kimpaantumiset eivät oikein sovi projektiin, jossa yritetään rakentaa imagoa uusiksi. Että se jäyhyys ja omahyväisyys onkin vain jämäkkyyttä jonka takana on hyväsydäminen ja pehmo perheenisä.

Aika on ajanut Paavon ohi. Ei se, että miehen ulostulot nykyään aiheuttavat pikkuisen säälinsekaista mutta empaattista hymyilyä, millään tavalla poista sitä tosiseikkaa että aikoinaan mies oli tekemässä tärkeitä asioita.

Mutta Paavo, kyllä nyt olisi aika hoidella sitä pirttiviljelmää. Ja ulkoiluttaa koiraa. Voisitte kahdestaan sen Onni-koiran kanssa haahuilla siellä Etu-Töölössä Eduskuntatalon takana ja murista keskenänne. Onni ei koskaan ota esille kaasuputkia sun muuta ikävää. Se on sen verran reilun oloinen jätkä.

Ja päästäähän ne pojat teidät varmaan Eduskunnan kuppilaankin murisemaan.

Voice of Finland, melko nolo juttu

Nolointa ohjelmassa ei ole se keinotekoinen hype, joka lehdistössä ja teasereissa on luotu. Vaikka helvetin noloa on sekin, että lehdet ovat täysin kritiikittä painaneet kaikki mainosviestit jotka tuotantoyhtiö on ympärilleen lähetellyt.

Nolointa ei ole myöskään Axl Smithin hipsterimäinen yritys olla Nelosen oma Heikki Paasonen. Itseironian häivääkään Akselissa ei ole havaittavissa narsistisen esiintymisen takana, kuten kolleegallaan.

Sekään ei ole nolointa, eikä edes yllättävää, että ulkonäöllä on SITTENKIN ollut varmasti osansa laulajavalinnoissa, vaikka ohjelma nimenomaan toista väittää. Ennakkokarsinnasta on kummasti päässyt läpi kauniita naisia jotka ei oikeastaan osaa laulaa kulman karaokeflikkoja paremmin.

Nolointa on tuomarit, joista asiansa oikeasti osaa vain Elastinen. Muut on ihan hukassa. Lauri Tähkä luulee olevansa ytimessä, mutta ei oikeasti tajua hommasta mitään. Ikävä kyllä Mike Monroe on myös pahasti eksyksissä, en oikein usko että hän pystyy kovastikaan valmentamaan oppilaitaan. Paula taas on ihan väärässä porukassa.

Kaikenlaisia formaatteja sitä keksitäänkin.

Robert Helenius, nössö mikä nössö

Mies saattaa olla tiukka urheilija, mutta julkisuuskuva on huono. Nössö mikä nössö, sanovat monet jotka asioista jotain tietävät. Ja tuolla imagolla on melko turha haaveilla isoon titteliotteluun pääsemisestä.

Vaikka taidot riittäisivätkin, ei nyt vielä mutta joskus, on nyrkkeilyn maailma siitä raadollinen peli että siellä raha puhuu. Klitschkojen vastustajan täytyy myös olla kiinnostavuudeltaan sen kaliiperin mies, että kassa kilahtaa. Ja koska merstari saa ottelupalkkiosta 75 %, on hänellä myös aika suuri intressi siihen että vastaan saadaan mielenkiintoinen mies.

Ja Helenius ei sellainen ole.

Mies on kuulemma valmentaja Ulli Wegnerin toimesta pistetty sellaiselle kuntokuurille, että nuorempana hankitusta kaljamahasta päästään eroon ja mies virtaviivaistetaan urheilijan näköiseksi. Nyt on pikaratkaisuna haettu “kovempaa” imagoa vetämällä hiukset rasvalla taakse kuin gansterilla ikään.

Mutta eihän tuosta kiltistä nallekarhusta ikinä saa mitään karismaattista tähteä, puhumattakaan siitä että pelottavaa kaveria jota kutsuttaisiin Sauerland-tallin hatusta vetämällä nimellä “The Nordic Nightmare”.

Toivoa sopii että pelkät imagolliset seikat eivät kaada Pohjolan Nallekarhun uraa. Niin raadollista ja rahanohjaamaa kuin huippu-urheilu nykyään onkin, olisi hienoa jos pelkät faktat sanelisivat. Näin ei tietenkään ole, mutta ainahan voi toivoa.

Kyllä Heleniuksella mahdollisuuksia on vetää aivan loppuun asti, vaikka edellinen matsi ei sitä uskoa vahvistanutkaan.

Ian Kershaw – Hitler (2009)

Pari kuukautta tämä kirja sai syyttävästi tuijottaa minua kirjahyllystä ennen kuin rohkenin siihen tarttua. Syynä ei ollut aihe, vaan järkälemäinen sivumäärä. Tässä lyhennetyssä (!!) teoksessa kun on sivuja yli 900, niin jopa tottunutta lukijaa se pikkuisen ahdistaa.

Kirja ei ole perinteinen elämänkerta,  Kershawin mukaan Hitlerillä ei aitoa persoonaa ollutkaan, ainoastaan rooli. Kirja pyrkii antamaan, tai ainakin hakemaan, vastausta kysymykseen kuinka Hitler oli mahdollinen? Analyyttinen kuvaus Hitlerin ja natsien valtaannoususta onkin kirjan parasta antia. Hitler oli taitava puhuja, “populisti”  ja demagogi joka osasi käyttää kansalaisten ennakkoluuloja hyväkseen ajaakseen omaa asiaansa. Hajanaisessa poliittisessa tilanteessa Hitlerin kaltaisen oppimattoman, mutta karismaattisen henkilön (tai epähenkilön) oli mahdollista saavuttaa valtaa.

Kershaw ei kuvaa Hitleriä perinteisessä mielessä hulluksi vaan epävakaaksi ja pakkomielteiseksi. Ensimmäisen maailmansodan “selkäänpuukotus” pysyi Hitlerin vihan polttoaineena koko loppuelämän ajan ja oli yksi syistä jonka takia hän ei kyennyt minkäänlaisiin kompromisseihin vaikka sodan lopputulos oli jo pitkään nähtävissä. Sen sijaan vastausta kysymykseen juutalaisiin ja bolshevismiin kohdistuvasta kaikenkattavan vihan syistä ei saada. Tuskin siihen yksiselitteistä rationaalista syytä oli edes olemassa.

Hitlerin itsekeskeisyys kehittyi varsinkin sodan alkuaikojen voittojen johdosta megalomaaniseksi, ja kaikkiin takaiskuihin syy löytyi muualta. Lähipiiri ja kenraalit pidettiin varpaillaan ja kilpailuasemissa. Lähes kaikki ajoivat myös omaa etuaan ja kilpailivat Hitlerin suosiosta toimimalla kaikin tavoin “Führeriä kohti”. Tämä tarkoitti sitä, että Hitlerin ei ollut tarpeellista antaa suoraa määräystä läheskään kaikista julmuuksista  tai olla niistä edes tietoinen.

Upseeriston vastarinnan Kershaw kuvaa melko saamattomaksi, vaikka läheskään kaikki ammattiupseerit eivät olleet Hitlerin kanssa samaa mieltä tavoitteista saatika keinoista. Perinteinen preussilainen esimiehen ja valtion kunnioitus ja pelko kostotoimista pitivät opposition toimet vähäisinä. Muutamista murhayrityksistä on kirjoitettu jo kokonaisia kirjoja joten ei niistä sen enempää. Jonkun verran kuitenkin jää askarruttamaan perinteinen entä jos-ajatusleikki. Hitlerin pelastuminen vuoden 1939 attentaatista oli näet hiuskarvan varassa !

Suomalaisten asianharrastajien ikuisuuskysmys “erillissodasta” ei saa selkeää vastausta tai edes kummoista käsittelyä. Tutkijan pragmaattinen ote näkyy kuitenkin siitä kuinka kuva Mannerheimin tapaamisesta on kytketty samaan kuvasarjaan vasallien Kroatian, Romanian, Bulgarian,Slovakian ja Romanian johtajien tapaamisista otettujen kuvien kanssa. Ehkäpä asia on tutkijalle niin päivänselvä että sitä ei edes tarvitse pohtia. Mene ja tiedä.

Kirjan arvosteluissa on jonkin verran ihmetelty kenelle tämä kirja on oikein kirjoitettu, kun kaikki on kuitenkin jo kerrottu ja asianharrastajille tuttua asiaa. No ensinnäkin aina ei ole tärkeää pelkästään se mitä kerrotaan vaan se, miten kerrotaan. Ja Kershaw kertoo ja kirjoittaa ihailtavan selkeästi ja analyyttisesti kuin vain erittäin kokenut tutkija ja kohteensa ehkä arvostetuin tuntija voi. Ja vaikka kirjailija pohtii tieteellisestikin monia eri näkokulmia, ei kokonaisuus silti käy liian raskaaksi. Tietysti perusasioiden tunteminen ennakolta auttaa asioiden omaksumista, nimiä ja tapahtumia kun mukaan mahtuu melkoinen määrä.

Ainakin kaltaiselleni diletantille kirja antaa paljonkin lisätietoa ja syventää jo luettujen asioiden taustoja. Vaikka kirja jonkun aikaaa oli paikoin jopa lopussa kirjakaupoista, en kuitenkaan usko että tämä ihan perus Lehväslaiho-lukijoiden kauraa olisi. Kyllä vahva kiinnostus historiaan pitää olla että kirjaan jaksaa tarttua ja sen kahlata läpi.

Mutta se kannattaa.

Venäjä, tuo demokratian kehto

Suomalaiset poliitikot ovat olleet harvinaisen vaitonaisia Venäjän vaalivilppiin liittyen. Tokihan se on ymmärrettävää, että presidenttiehdokkaat eivät halua välejä sotkea tuleviin yhteistyökumppaneihin, mutta edes räksyttävät perussuomalaiset eivät ole juuri asiaan tarttuneet.

Hissukseen vain todetaan, että asia on syytä tutkia, mutta se on Venäjän sisäinen asia. Hear no evil, see no evil ja niin edelleen.

Massiivinen vaalivilppi on saanut varsin surkuhupaisia piirteitä, joista voisi sanoa, että ne ovat vallan venäläisen näköisiä ja oloisia. Yksi mielenkiintoisimmista on video jossa tarkkailija kuvaa äänestysuurnaa jossa on iso kasa äänestyslippuja valmiina, vaikka äänestys on alkamassa vasta viiden minuutin kuluttua.

Mistä liput ovat sinne tupsahtaneet, on arvoitus. Iso arvoitus ei ole kuitenkaan, minkä puolueen ääniä noissa lipuissa on.

Parasta on kuitenkin vaalivirkailijan reagointi. Hän sanoo yksituumaisesti että uurnassa EI OLE äänestyslippuja. Ja asia on loppuunkäsitelty.

Jotenkin turhauttavalta tuntuu tuo valvojien homma.

Vappu Pimiä, onko niitä muita?

Miksi tästä naisesta hössötetään niin helkkaristi?

Juontajana hän on keskinkertainen höpöttäjä. Talkkariohjelman emäntänä raivostuttavan lapsellinen ja kömpelö. Onneksi Jenni Pääskysaari pelastaa sen mikä pelastettavissa on. Ja Korkojen kera-ohjelman ollessa kyseessä se ei ole paljon se.

Tuossa naisten talkkarissa vieraat toisinaan silmiinpistävästi tuntevat myötähäpeää juontajan toilaillessa mukahauskasti. Ilmeisesti on jo ohjelman ideariihessä sovittu, että yhtään järkevää kysymystä ei vieraille sitten esitetä. Ja jos vahingossa sellainen lipsahtaa, niin Vappu sitten puhuu päälle ja räkättää kun vieras yrittää vastata.

Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassa Vappu on unelmahommassaan. Saa pukeutua kauniisti eikä sisältöosaamisesta ole kuin haittaa. Eihän sitä saisi kai mainita, mutta kyllä juontaja käyttää rintavarustustaan mieskatsojien keskittymiskyvyn heikentämiseen. Ihan sama mitä siinä sitten puhuu. Ja onneksi Vapulle on annettu kaveriksi pökkelömäinen miesjuontaja joka myös näyttää kauniilta, muttei ainakaan puhelahjoillaan vie huomiota illan tähdestä, eli Vapusta.

Näköjään se on niin, että Suomeen mahtuu kerralla vain yksi julkkisjuontaja, ja jollain arvalla on valittu että nyt se on meidän ikioma Vappu. Joka meni Amerikkaan, tuli sieltä pois, meni kihloihin, raivostui ja oli uhkeana.

Etsitään meille uusi vappu, jookos.